Venyy ja paukkuu

Täällä tälläistä... Hyvää viikonloppua! Jokohan seuraava vietetään uusien asukkaiden kanssa...

Valmistautumista

Pieniä tapahtumia, kun ei muuta: lautalattia suojattu, pentulaatikko kannettu paikoilleen.

Suri tuli ihan itse kuvattavaksi. :)

Koirailua

Hmm. Kaksi viikkoa h-hetkeen. Suri on iso. Pinkeä. Mutta edelleen odotetaan vain viittä, koska Taimin kanssa menin lankaan, että voisi olla isompikin sakki. Vähän vaikeana Suri välillä huokailee mahoinensa. Mutta vielä kaksi viikkoa. 

Nyt ehkä olisi aikaa kirjoittaa seuraavaa asiaa tai asiaa. Olkoon se koirailu porukassa. Sinänsä aihe on itselleni vähän todellisuudesta irronnut, koska meillä on oma porukka kotona. Lauman vanhin eli Tara tuli meille puolivuotiaana paikasta, jossa oli 5 koiraa. Eli se koiraili ensimmäiset puoli vuotta elämästään päivittäin: se näkyy. Se sai toistoa joka päivä, kunnes muutti meille, sittenkin sen kanssa hakeuduttiin koirailemaan. Se oli helppoa, koska se oli niin sosiaalinen. Sen kanssa saattoi mennä koirapuistoon (se asui sakemannilaumassa, se ei ollut kovin koira-arka!) tai laskea se leikkimään kenen kanssa vaan. Kaiken kaikkiaan se on tapellut kerran, kun ei enää vanhemmalla iällä todellakaan aikonut jäädä kakkoseksi nuoremman nartun kanssa syttyneessä kahakassa.  Joo, mutta siis koirailtu on silti vieraiden koirien kanssa aina myös pentujemme kanssa. Kun omat kaverit koostuvat pitkälti koiraporukoista, niin uusia koiria saa automaattisesti elämään.

Taimi sai osansa riiviöjälkeläisestään

Olen siis itse päässyt pentujen kanssa helpolla, koska niillä on aina ollut koira / koiria, kenen kanssa nujuta ja hammastella pahimmat painit. Ja kun ne tekevät sen keskenään, ne oppivat samalla mikä on liikaa. Koirat myös kestävät toisiltaan enemmän, koska onhan niillä turkki välissä. Toki koirien väliseen leikkiin on syytä puuttua, jos vanhempi koira on ihan hätää kärsimässä pennun leikkihyökkäyksissä. Silloin ihmisten on tehtävä stoppi, eikä antaa vanhemman koiran kärsiä vääryyttä. Näin ollen siis joka tapauksessa en ole kohdannut koiranpennun puremisongelmia itse, mutta niitä voi alkuun olla, jos ei ole muita koiria kotona. (Tässä ei vielä pitänyt puhua kouluttamisesta, mutta puremista pitää yrittää ohjata sallittuihin kohteisiin ja toki kertoa alusta saakka, ettei ihmisten pureminen ole jees. Pitkää pinnaa ja jatkuvaa opettelua se voi vaatia aikansa, mutta helpottuu sitten. Jos et kestä ajatella kouluttavasi samaa asiaa monta viikkoa hermostumatta, niin elä ota koiranpentua).

Pennun kanssa kannattaa heti pian alkaa tavata muita koiria ihan säännöllisesti, jo ennen rokotuksia. Tuttuja, järkeviä, terveitä ja rokotettuja koiria, toki. Koirakontaktit pitää olla tietenkin sellaisia, etteivät ne niittaa pentua pahasti, jotta sille ei synny mielikuvaa muiden koirien ikävyydestä (joka taas johtaa epävarmuuteen, pelkoon ja mahdollisesti räyhäämiseen muille koirille). Toki aikuinen koira saa näyttää rajan touhuille, mutta järkevät koirat osaavat tehdä sen sopivalla voimakkuudella pentua oikeasti satuttamatta. Koirien tapaamisen idea on, että koira oppii puhumaan koiraa ja olemaan koira, jolloin se olisi itsevarma ja osaisi kommunikoida erilaisissa tilanteissa, joihin se joutuu kohdatessaan muita koiria. Jokaista vastaantulevaa koiraa ei kannata tavata: ei voi olla varma, millaisia ne ovat, ja toisaalta voi olla, että koira oppii, että hihnassa saa aina mennä tapaamaan muita, ja voi alkaa vetää ja hinkua niiden luo. Ehkä on kuitenkin kivempi, että koira osaa käyttäytyä asiallisesti hihnassa. Jos tapaa kivan koiran, vaikka toisen pennun, on mahdollista sopia mennä vähän sivummalle ja laskea pennut leikkimään.

Taimin, Topin ja Hinkuun pentutreffit :)

Aasinsiltanahan se meni pentujen keskinäiseen leikkiin. Mikä olisikaan parempaa liikuntaa kuin ikätoverin kanssa leikkiminen? Samalla, kun opettelee koirien rooleja aikuiselämässä. :) Kannattaa siis ihan aktiivisesti haeskella samanikäisiä leikkikavereita, joiden kanssa tavata säännöllisesti! Maksaa vaivan ihan varmasti takaisin, kun saa olla edes sen yhden illan rauhassa, heh. Tunnin parin leikkitreffit ovat varmasti kuumaa kamaa pennun markkinoilla. Samalla voi alkaa opettaa, että vapaaksi pääsee, kun istuu ja ottaa kontaktin. ;) (Vaikka ei pitänyt edelleen puhua koulutuksesta, niin kaikenlaiset koiran haluamat asiat ovat hyvää valuuttaa palkkiollisesti, kun opetetaan koiraa odottamaan lupaa lähteä, ottamaan kontaktia omistajaan jne.). Jos menette pentukurssille (joissa yleensä koulutetaan koiraa, ei leikitetä), kysykää ihmeessä muita omistajia vaikka koulutuksen jälkeen leikittämään pentuja jonnekin! Yleensä pentuja on eri näköisiä ja kokoisia, mikä sekin on jo hyvää kokemusta koirille.  Jos koirilla synkkaa, treffejä voi sopia enemmänkin.

Itse olen huomannut myös sen tosi hyväksi ja nopeasti hyvää hihnakäytöstäkin opettavaksi jutuksi, että jos menee koirakaverien kanssa treffeille, kävelee ensin jonkun hihnalenkin porukalla, jolloin pentujen pitää vain malttaa ja oppia; malttaa odottaa ja oppia kävellä hihnassa muiden kanssa, ja sitten vähän ajan päästä (kun koirat menevät hyvin) ne voidaan laskea irti leikkimään. Vaikka aluksi koirat vähän hinkuisivatkin toistensa luo, niin kun matkaa vain jatkaa ja menee eteenpän jutellen toisen kanssa koiriin niinkään huomiota kiinnittämättä, nekin alkavat edetä. Ja kun tätä on muutama kerta tehty, koirilla on jutun juoni selvillä. Saattaa parhaimmillaan auttaa muuhunkin hihnakäytökseen.

Tässähän me vaan lunkisti syödään luita porukassa

Koirailua kannattaa jatkaa koiran nuoruusaika ainakin. Porokoirissa löytyy todella erilaisia yksilöitä sosiaalisuuden suhteen. Keskimäärin sanotaan, ettei se olo kovin koirasosiaalinen, mutta itselläni ei sen asian kanssa ole mitään ongelmaa. Mielestäni koirien ei tarvitse olla mitään koirapuistokoiria, jotka tulevat kenen kanssa vaan välittömästi toimeen, vaikka Tara (ja kai nuo muutkin) tälläinen onkin. Voi olla koirille todella stressaavaa joutua aina olkemaan ennestään vieraiden koirien kanssa tekemisissä. Meille riittää määrätyt koirakaverit, joiden kanssa on kivaa vaihtelua käydä lenkeillä. Pentuaikana tehdyt koirakaverit yleensä jäävät sellaisiksi, jos tapaaminen on säännöllistä. Uusien tuttavuuksien kanssa aikuisena kannattaa edetä järkevästi (ennemmin kuin patsastella paikallaan, koirien kanssa kannattaa mennä rauhallismieliselle hihnalenkille ja antaa niiden siinä vaivihkaa tulla vähän tutummiksi ennen mahdollista lähempää kontaktia, tietenkin riippuen koirien suhtautumisesta toisiinsa). Näin kannattaa tehdä, jos lähipiiriin tulee uusia koiria, joiden kanssa ollaan tekemisissä, tai saadaan muuten joku

Suri leikkii uusien tuttavuuksien kanssa yhteisessä kesäpaikassa

uusi lenkkikaveri. Toisaalta meillä täällä ravaa koiraa jos toista leikkimässä. Oma laumani on rauhallinen ja kiltti, aluksi äänekäs. Tänne saavat aina tulla kasvattini ja muutkin laumailua tarvitsevät koirat. Tutustuttaminen tehdään koirien mukaan. Mielelläni näen kasvattejani ja pääse seuraamaan niiden kehitystä sekä tarjoan mahdollisuuden toimia isommassa koiraporukassa. Pennutkin saavat tulla tänne leikkimään (ja uupumaan. :D Hei, ne pennut ovat aktiivisia ja jos eivät, epäilen niiden terveyttä).

Suri oli suloinen joskin isokorvainen pentu :D

Näissä monissa pennun ja nuoren koiran kanssa tehtävissä jutuissa toimii sellainen laki, että jos niitä tekee säännöllisesti, näkee vaivaa ja jaksaa, lopputulos on usein todella kiva! Taas pyydän pohtimaan, onko oma elämä sellainen, että siinä löytyy aikaa luotsata koiranpentu järkeväksi aikuiseksi. Koska nämä asiat pitäisivät olla kivoja, hauskoja ja vaivan arvoisia: nämä asiat ovat sitä koiran omistamista. Se ei ole vain sitä, jaksaako koiraa viedä kolme kertaa päivässä ulos viisitoista vuotta, vaan sitä, jaksaako koiran kanssa touhuta sitä, mitä koira lajina tarvitsee. Tietenkin se oppii perheen rytmiä, asioita ja nauttii vain siitä seurasta ja kumppanuudesta, mutta ilmaiseksi se ei tule. Ja jos on jotain ajatuksia ja vaatimuksia koiran käyttäytymiselle, on nähtävä aikaa ja vaivaa opetella itse mistä on kyse, ja opettaa sitten koiraa.      

.. ja valoa tuli

Eilen paistoi aurinko. Lisäksi hiffasimme, että kameramme toimii. Se on kaksi vuotta ollut "epäkunnossa", kunnes tuli mieleen, että sen muistikortti ehkä vain vaati vähän buuttaamista. Ja niin he saivat kameransa takaisin. En ole koko pokkarista liiemmin välittänyt, mutta nyt se tuntuu luksukselta puhelinkameran jälkeen... 

Tässä se nyt on: röllyskä, korvat ei. No, eihän se näytä jotakin lapinporokoiraa kummemmalta. Omaan silmään se on mahainen. Vaikka ei kuviin sitä koskaan saa tallennettua samalla tavalla, paitsi ehkä ihan lopussa.

Pentuna Surin työnimi oli pienriista. Nyt se on paksuriista. Itseasiassa se on puupimaisteri. Taimi vastaavassa tilassa oli pentutankkeri. :D

Ajattelin käyttää tätä pentublogia myös avaamaan vähän ajatuksiani koirista ja niiden pidosta. Ehkä pentua odottavat malttavat lukea tätä paremman odotellessa. Kyllä niitä pentujuttuja sitten aikanaan tulee. Minulta lähtee pentujen mukaan "käyttöopas", johon olen yrittänyt koota omia ohjelankojani koirien kanssa pelaamiselle. Niitä ohjeita ja asioita, joiden kanssa olen pärjännyt. Mutta kaikkea ei voi kirjoittaa, eikä kaikkea voi oppia lukemalla. Minusta yhdistelmä tietopohja + kokeileminen sekä koiran lukutaidon kehittäminen tekemällä ja kokeilemalla, yrittämällä päästä haluttuun päämäärään tuottaa koiran, joka toimii omistajan toivomalla tavalla. Loppujen lopuksi en tiedä, kuinka paljon ohjeita luetaan, kun se ihana pallero on kotiin saapunut, siksi yritän jo vähän tässä herätellä ajatuksia.

Suosittelen ensikertalaisia hakeutumaan hyvään koirakouluun, jossa käydä pennusta saakka koiran kanssa. Siellä on muita koiria ja häiriöharjoitusta saa alusta asti, vielä kun koiran kanssa oleminen on aika helppoa. Jo koiria omistava tai kokenut harrastaja ehkä osaa jo hakeutua tilanteisiin, joissa voi opettaa pennulle tärkeitä taitoja, tai koiran voi ottaa mukaan treenihallille vanhemman koiran treeneihin ja kisareissuille.

Nyt ei ollut tarkoitus kuitenkaan puhua (vielä) koulutuksesta, vaan liikunnasta. Kotisivuilla ja tämänkin pentueen ilmoituksessa toivon koteja, joissa liikutaan paljon ja halutaan se koira mukaan tähän ulkoiluun. Jos ei tykkää käydä lenkeillä, jos ei tykkää lähteä tarpomaan metsään jopa päivittäin, en suosittele pentua meiltä. Varmaan löytyy rotuja, jotka pärjäävät ilmankin, mutta itselleni koiranpitoon kuuluu ulkoilusta ja liikunnasta huolehtiminen. Minulla toki itsellänikin on muuta elämää, mutta koirat myös tarjoavat ihmiselle sen päivittäisen liikunnan, joka johtaa parempaan terveyteen. Puhumattakaan niistä metsien eduista niin ihmis- kuin koirien mielelle. Kun ottaa koiran, sitoutuu tähän. Koiraa ei ole pakko hankkia. Mutta vapaana ulkoilu vaatii myös hallintaa. Toisaalta mahdollinen riistavietti aiheuttaa haasteita.

Pentua on helppo kuljettaa vapaana. Pentu ei lähde minnekään (paitsi ehkä säikähtäessään). Kyllä ne seuraavat ihmistä ja tulevat mukana. Tätä pitää hyödyntää. Mukana kulkee aina makupaloja. Jos koira on susiahne, oma nappula riittää. Jos se ei riitä, otetaan lihapullaa, nakkia tai mitä tahansa, mikä meinaa viedä sormet mukanaan. Aina, kun pentu huomaa jääneensä jälkeen ja juoksee omistajan kiinni, sitä kehutaan ja paijataan perusteellisesti ja palkitaan mieluiten sillä makupalallakin. Jos pentu lähtee eri suuntaan, lähdetään itse eri suuntaan, ja taas pennun kiirehtiessä luokse se palkitaan. Tähän luokse tulemiseen aletaan yhdistää sanaa tai sanotaan vain koiran nimi / vislataan tms. 

Koiranpentu saa liikkua paljon. Itse olen pentujen kanssa liikkunut alusta asti ihan tunninkin lenkkiä. Pentu kulkee vapaana, tutkailee maastoa, taiteilee erilaisilla pinnoilla, harjoittaa tasapainoa ja kehittää lihaksistoaan. Se menee vapaana ja määrää itse tahdin ja liikuntamuodon - ihminen määrää suunnan. Jos pentu väsyy, sitä voi kantaa. Mutta aika pian ne jaksavat. Kun asuimme kaupungissa, Arvin ja Taimin ollessa pentuja, oli taajamametsää suoraan talon vieressä. Se riitti johonkin saakka, sitten alettiin mennä autolla laajemmille metsämaille samalla kuin taajamametsiä myös hyödynnettiin. Surin ollessa pentu asutiin tässä maalla. Kun olin omasta synnytyksestäni toipunut, Surin ollessa 10-viikkoinen aloimme kulkea tuota meidän "peruskolmosta". Aluksi Suri oli yksin hiffatakseen luoksetulon alkeet, sitten otin myö Taimin ja lopulta koko lauman mukaan. Siinä missä aikuiset koirat menivät lenkkiä pääasiassa suht rauhakseen, oli pennulla mahdollisuus juosta ojanpohjia, kyntöpeltoa, nuuskia, hyppiä, spurttailla ja treenata luoksetuloa. Ja tämän option se käytti hyvin. Vasta lähempänä kolmea vuotta Suri on alkanut kulkea pääasiassa tietä pitkin kuten muut (vaikka siis vaihdellen kaikki liikkuvat ja leikkivät). Vaikka liikunta on tällä tavalla vapaata, se ei ole holtitonta, vaan tähtää yhteyden syntymiseen koiran ja omistajan välillä. Omistaja luottaa itseensä ja tietää koiran tulevan mukana, ja kun omistaja on reilu ja kiinnostava, koira haluaa seuratakin. Kiinnostavuus liittyy taas haasteiden tarjoamiseen; harrastuksiin siinä mielessä, että omistaja tarjoaa koiralle mielenkiintoista puuhaa ja mahdollisuuden saada haluamiaan palkkioita tai toimintaa, jolloin omistajan arvo on koiralle suurempi. Vaikka meillä ei ole kriteerinä uudelle kodille harrastukset, koiran opettaminen ja tarvittavan aktiviteetin (ja virikkeiden, koiramaisen puuhan, nenänkäytön, lajinmukaisen käyttäytymisen huomioimisen) tarjoaminen lienee välttämätönä monille yksilöille, jotta ne olisivat miellyttäviä seuralaisia. Jos ei ole siitäkään kiinnostunut, koiraa ei meiltä varmasti haluakaan.

Mikä on sopiva liikuntamäärä? Sitähän ei voi sanoa kilometreissä tai tunneissa, sen näkee koirasta. Meillä käytännössä minun mielestäni meille sopiva määrä on aika lailla vakioitunut. Se näyttää tyydyttävän koiria, mutta aina kun mahdollista, niin lenkillä ei tietenkään ole ylärajaa. Pyrkimys on päivittäin mennä tuo 3 km lenkki vapaana jolkotellen joko minun tahtiini tai sitten saatetaan mennä lapsien tahtiin, eli kesto on 30 min - 2 tuntia. :D Siinä koirat saavat aika rauhakseen mennä, nuuskia naapurinkoirien terveiset, tsekata, mikä tuoreimman jäljen tänään jätti, myyrästää hieman, leikkiä, jäljestää papanoita.. Joskus harvakseltaan juostaan riistan perässä, kun se lähtee nenän edestä. Aina kun voin ennakoida, käytän tilanteen hyödyksi ja kiellän koiria. Toinen päivän lenkki täytyy olla sitten taas hieman haastavampi. Nyt talvella se on saattanut olla vain sama lenkki, mutta potkukelkalla vauhditettuna niin, että koirat menevät reipasta ravia tai usein osaksi laukkaavatkin. Koska kelkkakausi on lyhyt, niin muutoin toinen lenkki on joku noin tunnin mittainen, johon sisältyy umpihankea / umpimetsää tai kaverikoirien kanssa juoksemista, jolloin tahti on aina kovempi kuin normaalisti, ja samalla saa vaihtelua normaaliin. Keväällä ja syksyllä voidaan pyöräillä, kun ilma on vielä sopivan viileä ja tie on pyöräilyyn hyvä (nyt ei enää pääse kelkalla, mutta loskainen ja osin jäinen tie ei houkuta pyöräilemään / juoksemaan). Samoin keväästä syksyyn lenkki voidaan tehdä omistaja juosten, kuten taas olisi pian tarkoitus aloittaa. Meillä näissä koirat menevät vapaana, mutta fleksi on mukana tiettyihin vähän enemmä liikennöityihin kohtiin. 

Aina ei tietenkään kerkeä ihan omaan tavoitteeseen nähden. Kun tämä on kuitenkin yleisin vakio, ei yksittäiset päivät tai viikot vähemmällä liikunnalla hetkeuta koiria juurikaan käytöksen suhteen. Toki silloin yritetään miettiä, miten muuten koirien touhutarvetta voidaan ottaa huomioon. Lasten kanssa on ollut erilaisia vaiheita, jolloin toista lenkkiä on ollut vaikeampi saada ohjelmaan, mutta silloin taas päivän yhdellä lenkillä on saatettu olla pari-kolme tuntia. Jos se ei olekaan sykettä nostattavaa, siinä kerkeää koirailla sydämen kyllyydestä! Mutta esim. nyt leikatussa Taimissa alkoi näkyä, kun lenkkiä kerettiin tehdä vain yhdesti, nyt kun toinen lenkki on ollut taas jo pidempään käytössä ja pidetty huoli liikunnan haastavuudesta, on kilot alkaneet tippua ja aika lähellä ollaan jo tavoitetta. Ja vaikka tässä ouhuin tavoitteista ja vakioista ja määristä, niin koskaan tämä ei ole meillä suorittamista, vaan kaikille hyvää oloa tuottavasta harrastuksesta ja liikkumisesta, ihan luonnollisesti. 

Miksi puhun nyt liikunnasta. Minusta etenkin nuoren koiran, mutta toki myös aikuisten, kanssa homman ytimenä on täyttyy koiran liikunnan tarve. Lapinporokoira on työkoirarotu, sen ei tarvitse olla flegmaattinen sohvakoira. Pentuna ne voivat olla todella riiviöitä! Niissä on touhua ja liikettä kuin pienessä pitäjässä. Jos koira saa edes fyysisesti tarpeensa tyydytettyä, on yhteys helpompi saada oppimisen vaatimaan keskittymiseenkin. Kuitenkin ne ovat paimenpystykorvia. Itse olen nähnyt ja kokenut tämän niin, että ne oppivat nopeaan ja haluavat tehdä omistajan kanssa töitä, mutta niissä on omanlainen itsenäisyys ja omapäisyyskin mahdollisesti voitettavana. Motivointiin kannattaa panostaa. Mitä aiemmin panostetaan koulutukseen ja koiran oppimisen oppimiseen ja kouluttajan kouluttamisen oppimiseen, sekä harjoitellaan iloisessa ja hyvässä hengessä yhtenä laumana kulkemista, päästään mukavaan, omistajalle lojaaliin koiraan todennäköisemmin. Ja aina täytyy muistaa, että koira on eläin, eikä voi varmastikaan sataprosenttisesti toimia omistajansa haluamallaan tavalla, ellei omistaja ymmärrä tätä seikkaa koirasta.

Se, mihin en myöskään nyt mene on hihnassa kulkemisen opettelu (sitä tehdää rinnalla vaikka liikunnan tarve tyydytetäänkin muuten) sekä koiratreffit tuttujen koirien tai ikätovereiden kanssa. Niistä tuonnenpana tai viimeistään siellä "käyttöoppaassa". ;)

Valoa, kiitos!

Huono blogipäivittäjä täällä, moi! Ei hemmetti. Päivän aikana on paljon ajatuksia, joita voisi laittaa tänne, ja kovasti on yritystä kuvata mielestäni valtavan kokoista Suria. Kuvista tulee ihan huonoja, ja maallikko ei erottaisi koiran edes olevan tiine. Tai kuvakulma on niin, että Surista puolet on kaulaa. Eikä ulkona ole valoakaan! Ja kun illalla alkaa oma-aika, jolloin voisi keskittyä kirjoittamaan, niin sohva ja Netflix kutsuu.. No, mutta jutellaan sitten livenä kaikkien kanssa.  Ja jos vaikka jossain kohtaa tännekin kerkeän, toivossa on hyvä elää.

Joka tapauksessa: täällä menee hyvin. Suri syö kolmesti päivässä, kun vetokyky alkaa heiketä. Muuten kyllä tuo ruoka tuntuu maistuvan. Suri lenkkeilee muiden mukana, joskin nopeatempoiset potkurilenkit ovat jääneet ohjelmistosta - jos ovat muillakin vesisateen myötä. Hyvä kun tykkää ja jaksaa liikkua, etuahan siitä vain on. Tänään Suri sai käydä tekemässä hyvänmielen tunnaria treeneissä, ja se on kyllä siinä jo tosi hyvä! Lisäksi tauolla liikkeestä istuminen on edennyt huimasti, nyt se istui aina sekä peruutuksesta että vapaasta eteenpäin kulkemisesta joka kerta. Ihan välihuomiona vain. Tiineysajan matorkuurillaankin se nyt on, samalla madotin koko muunkin porukan.

Tässä kuitenkin yksi kuva. Päivän kesti hankikanto. Ja onneksi kerettiin hyödyntää se! Minä suksin, koirat liihottivat hankia pitkin. (Liikunta! se on yksi sellainen ajatuksenvirta, joka tässä koirahommassa on mielessä pyörinyt, josta mielellään kirjoittaisin ajatuksiani).

 

 Ja tässä Suri ultrauspäivänä, kun habituksen perusteella ei voinut olla vielä satavarma:

 

   

Se on elämää

Jos elämä ei olisi riepotellut meidän perhettä loppuvuodesta niin kuin se teki, suhtautuisin tähän ehkä erilailla. Mutta koska silloin, elämän ja kuoleman edessä, oli todettava, että joissain asioissa mitään ei voi muuta kuin odottaa ja jokainen tehdä parhaansa. Näin voi ehkä muihinkin negatiivisiin osumiin nyt suhtautua. Nyt sentään ei ole elämästä ja kuolemasta suoranaisesti kyse, vaikka iso harmi uutinen onkin.

Surin sisko Kulo kävi eilen silmätarkastuksessa. Ensin tietysti ne hyvät uutiset, jotka meinaavat unohtua: polvet ja sydän terve. Sen sijaan molemmista silmistä löytyi alkava HC, perinnöllinen kaihi. Kulon pentusuunnitelmat ovat täten tietysti haudattu.

Tokihan nyt tiedetään, että myös Surin ja Moskun pentueella on tähän sairauteen isompi riski mitä tiedettiin ennen Kulon peilausta. Moskun suvussa on HC:tä lähellä, mutta pidin Surin puolta suht turvallisena. Mutta kaikkea ei voi etukäteen tietää ja kaikkeen varautua. 

Toivotaan tietenkin, että HC ei tulisi Kuloa haittaamaan. Se on se ykkösjuttu. Ja sitten ei auta kuin odottaa ja toivoa, että Surin ja Moskun pennuilla on olleet hyvät geeniarpajaiset. Suri on viime kesänä 3-vuotiaana ollut terve, Mosku on pelattu terveeksi marraskuussa, 4-vuotiaana. Surin vanhemmat Taimi ja Martti ovat olleet terveitä viimeisimmissä tarkeissaan 7- ja 9-vuotiainan, Moskun emä 8-vuotiaana ja isä 5-vuotiaana.

Itse olen edelleen oikein iloinen ja onnellinen siitä, että Surille ja Moskulle on pentuja tulossa. :) Ymmärrän myös sen, etteivät kaikki ole valmiita ottamaan riskiä tämän asian suhteen, mutta toivottavasti on niitäkin, jotka ovat kiinnostuneita pennuista joka tapauksessa.

Tuleva äitikoira on hieman huvittava. Maha kasvaa, ja Suri on muuttunut rauhalliseksi. Lenkillä jolkottelee ennemmin vierellä, eikä tee umpihankisyöksyjä. Oltiin viikolla kaverikoirien kanssa lenkillä, ja Suri "valitti" niille mm. mudansyönnistä ja metsään juoksemisesta. :D Ruoka maistuu, ja ollaan otettu ruokintaan mukaan pentunappula raakaruuan rinnalle. Pitääpä ottaa kasvavasta mammasta vartailukuvia viikoittain..

Seesteinen Suri paistattelee auringossa. 15.2.2015

Pentuja odotetaan!

Tänään 10.2. Suri on ultrattu (odotetusti) tiineeksi! Ainakin viisi pentua nähtiin.

Suri ja Mosku Koiranetissä

Seuraavassa esittely toiveissa olevan pentueen vanhemmista:

Taimiston Kosminensäteily, "Surina"

Surin terveys:
Lonkat A/A
Kyynärät 0/0
Polvet 0/0
Silmät ok (7/14)
Prcd-PRA terve 

Suri harrastuksissa:
TOKO TK2
BH-koe suoritettu
Treenaa metsäjälkeä
Agilityssä siirtyi juuri maksi3-luokkaan
Luonnetesti  155, laukauskokematon ++ (osa-alueet Koiranetissä)
Poropaimennustesti hyväksytty, KP (2013)

Surista muuta omistajansa kertoilemana

Suri on kiltti ja iloinen porokoiratyttönen. Se on kotona maailman ystävällisin ja todella helppo koira, joka seurailee ja touhuilee niin ihmis- kuin koiralaumansa kanssa mielellään. Suri lenkkeilee irti, sillä ei ole vahvaa riistaviettiä. Antaa kauriille ajolähdöt näöllä, mutta palaa rakettina takaisin, kun kadottaa kohteen silmistään. Suri asuu 4 koiran laumassa nuorimmaisena. Suri on tullut tähän saakka liki kaikkien koirien kanssa toimeen, mutta haluaisi ensin vähän pullistella nuoremmilleen. Tämäkin voidaan välttää rauhallisella tutustumislenkillä. Suri on todella avoin kaikkia ihmisiä kohtaan, ja sen kanssa on helppo olla koiratapahtumissa. Kaupungissa se on melko kokematon (hihnassa kulkija), mutta pärjää hyvin ja ohittaa muut koirat ongelmitta. 

Harrastuksissa Surin on hieman ohjaajapehmeä. Palkkautuu ruualla ja leikillä, mutta erityisesti sille kehuminen ja yhteinen leikkiminen ja iloitseminen on mieleen - ja tätä olen pikkuhiljaa oppinut hyödyntämään enemmän ja enemmän. Kun Suri tietää, mitä siltä odotetaan ja se on yhdessä kivaa, se tekee iloisesti ja nopeasti. Agilityssä sillä olisi potentiaalista vauhtia, mikä pitäisi saada joka tilanteessa vapautettua. Palveluskoiralajeista Suri harrastaa jälkeä. Toko on muodostunut tavallaan päälajiksemme, vaikka Surista en toko-koiraa niin edes ajatellut...

Pihlajamäen Jukolan Eero, "Mosku" 

Moskun terveys:
Lonkat: B/B
Kyynärät: 0/0
Silmät: ok (11/14)
Prcd-PRA: terve
Pompen: terve

Mosku on neljävuotias uros, jolla ei ole aikaisempia jälkeläisiä. Moskuun tutustuin parisen vuotta sitten Lappalais-agilityssä. Mosku on kevyehkö ja jäntevä, eikä se ole kooltaan jättiläinen, mutta hemmetin iso moottori siihen on saatu tungettua. Mosku on nopea, kiihkeä ja taistelutahtoinen. Sellainen uros, jonka kanssa haluaisin harrastaa. Mosku ei juuri piittaa muista uroksista. Sen kiihkeys sitten näkyy myös riistan jahtaamisessa, joskin omistaja on saanut sen jäniksen perästä pois. 

Pääsin tutustumaan Moskuun paremmin, kun se majaili meillä vajaan kaksi viikkoa astutusreissullaan. Mosku oli sosiaalinen ja pärjäsi laumassani hienosti. Vaikka se oli ensimmäistä kertaa meillä ja oikeastaan ensimmäistä kertaa näiden koirien kanssa tekemisissä, mitään ongelmia ei ollut, vaan se tassutteli rohkeasti peremmälle. Lasten kanssa se oli mainio, hakeutui niiden seuraan. Kissankin antoi olla rauhassa. Söi ja nukkui reippaasti. Järkevä, helppo ja hyväntuulinen uros!

Mikäli Mosku ja Suri tulevat saamaan urospentuja, myisin ne ehdottomasti mieluiten harrastaviin koteihin, jossa on mahdollisuus ottaa huomioon mahdollinen suurikin toiminnanhalu ja -tarve! Realistisesti ajatellen keskellä kaupunkia isoissa ärsyketulvissa liian vähällä liikunnanmahdollisuudella luulen, etteivät ne olisi helpoimpia koiria. Sen sijaan toivon, että niille, jotka haluavat harrastaa lappalaiskoiran kanssa, näissä löytyisi virtaa pidemmällekin.

Lisää kuvia Moskusta TÄÄLLÄ.


Muuta 

Toivon pennuista toimintakykyisiä ja hyvähermoisia koiria. Surin takana on vahvoja koiria, se on helposti koulutettava ja helppo arjessa. Moskussa taas on näkemäni mukaan sitä kaipaamaani moottoria vähän enemmän, eikä sekään mikään herkkä tai huonohermoinen ole, lisäksi ihanan iloinen ja ketterä.

Pennut myydään ulkoilusta ja koiran koulutuksesta kiinnostuneisiin koteihin. Odotan, että koiria on mahdollista lenkittää vapaana metsässä, hallintaa alusta asti toki harjoittaen. Lapinporokoirat sopivat ensimmäisiksikin koiriksi (nartut helpommin, urosten kanssa pitää enemmänkin varautua tekemään pitkäjänteistä työtä), mutta ne vaativat nuorena paljon liikuntaa ja muutakin toimintaa. Pennut tullaan myymään mikrosirutettuina, rekisteröityinä, madotettuina ja hyvin hoidettuina. Ne kasvavat kotona omassa ihmis- ja koiralaumassamme.

Koska meillä ei ole koiran paikkaa auki, etsin sijoituskotia ainakin yhdelle narttupennulle. Etsinnässä olisi siis harrastuksista kiinnostunut koti, mieluiten lähiseudultamme. Välimatkakaan ei ole este, jos asenne on oikea. Hartaissa toiveissani olisi, että Taimin - Surin jälkeläisistä saisi myös tietoa harrastusten saralla edelleen, vaikka itselle tästä pentueesta en voi koiraa jättää kotilauman ollessa tupaten täynnä. Jos kiinnostuit, ota rohkeasti yhteyttä!

laura_ok_@hotmail.com
050 534 3216